Thursday, May 4, 2017

Kaukaa katsottuna asiat ovat erilaisia - mutta jotain vanhaa pysyy mukana

Kaisan korsetit. Kuva Magi Viljanen
Asiat näyttävät etäältä katsottuna yleensä kovin toisenlaisilta kuin niiden keskellä eläessä. Yllättävilläkin tavoilla. Kaisan skolioosin hoito lopetettiin jo vuosia sitten, kun hän oli 16-vuotias. Nyt Kaisa on 20 ja valmistautuu kevään ylioppilaisjuhliin ja maailma on auki kaikkine mahdollisuuksineen.

Skolioosihoito oli lähes kymmenen vuotta osa meidän perheen elämää. Aluksi se pelotti, sitten siitä tuli arkea ja lopulta kaikkien mielen täytti suunnaton helpotus ja ilo, kun viimeisimmänkin korsetin saattoi siirtää komeroon. Ja sulkea oven perässä. Lopullisesti.

Itse en joutunut päivääkään pitämään muovista korsettia, mutta äitinä kannoin sitä mielessäni mukanana päivästä toiseen. Muovikorsetti tuli minunkin elämääni isona muutoksena. Samalla tavoin se lähti isona muutoksena. Kummassakin päässä muutokseen oli ollut aikaa totutella. Tiesimme jo kuukausia ennen korsettihoidon aloittamista, että se on tulossa. Myös luopumista valmisteltiin kuukausia. 

Itse muutos oli kuitenkin suuri. Minut vähän yllätti, miten paljon KUMPIKIN vaihe vaati huomiota osakseen ja kummassakin oli sekä hyviä että huonoja puolia.

Korsettihoidon aloittaminen toi rankkuudesta huolimatta turvallisuutta siitä, että Kaisan selkä on hoidossa ja järjestelmä tekee kaikkensa sen saamiseksi kuntoon. Kaikki ei siis ollut pelkkää ahdistusta ja vaikeutta.

Korsettihoidon lopettaminen taas nosti helpotuksen lisäksi mieleen huolestuneen ajatuksen siitä, onko hoito todella onnistunut. Mitä jos kymmenen vuoden sitkeä hoito menee hukkaan liian aikaisen lopetuksen vuoksi? Tämä kysymys oli erityisesti Kaisalla isona mielessä. 

Viikkojen, kuukausien ja vuosien myötä mieli rauhoittui meillä kummallakin. Sitten tulivat Kaisan selkäkivut. Aika monella meistä on selkä kipeänä silloin tällölin. Suhtautuminen selän vaivoihin on kuitenkin paljon rajumpi, jos mielen sopukoissa on pelko skolioosin uusiutumisesta tai jälkiseuraamuksista.  Asia painoi Kaisaa - ja minua - niin paljon, että otimme yhteyttä Kaisaa vuosia hoitaneeseen lääkäriin keskussairaalassa. 

Hän ymmärti nopeasti suuren hätämme ja järjesti pikavauhtia vastaanottoajan ja keskustelun perusteella röntgenkuvan. Emme joutuneet elämään raastavassa epävarmuudessa pitkään. Lopputulos oli se, että selän mutka ei ole kasvanut ja kaikki on skolioosinäkökulmasta hyvin. Kaisalla on vain selkä, joka tarvitsee huoltoa koko elämän ajan. Helpotus oli suuri. 

Nyt Kaisa odottaa ylioppilasjuhlia ja jännittää opiskelupaikkaa.Skolioosi on juuri nyt poispyyhitty ajatus meidän perheessämme. Kaikki kiva on päällimmäisenä mielessä - sekä Kaisalla että minulla. 

Mutta voi tulla taas aika, kun skolioosi taas selkäkivun muodossa palaa ajatuksiin.  Silloin on hyvä muistaa, että ajatusten myötä tulevassa pelossa ja ahdistuksessa on iso kuorrutus entistä. Luultavasti kyse on tavallisesta herkän selän oireilusta ilman skolioosipelkoa. Sellaisen oireilun, jonka voi hoitaa kuntoon jumpalla ja oikeilla istumisasennoilla.


Helpottavaa, kun sen ymmärtää. 

Tuesday, April 25, 2017

Vaihtoehto: Osteopatia

Vuoden 2017 vaihtuessa yläselkääni tuli inhottava jumi. Olen jo vuosia naksutellut selkääni miten sattuu ja fasettilukkoja, eli nikamien pieniä jumitiloja, on ollut aina silloin tällöin. Kaikki olivat kuitenkin siihen mennessä kestäneet muutaman viikon ja sitten kadonneet itsestään. Ajattelin, että tämätuskin on poikkeus.

Jumi olikin sitkeämpi. Lukko sijaitsi aivan selkärangan yläosassa, lähellä kaularangan nikamia, joten sen naksauttaminen kotikonstein oli hyvin hankalaa eikä suuri väkisin runnominen olisi ollut järkevääkään. En pystynyt kääntämään päätäni oikealle tuntematta vihlaisevaa kipua niskan alaosassa. Lukon kireys tuntui lisääntyvän päivä ja viikko toisensa jälkeen, ja sen mukana lisääntyivät myös oireet. Päätäni särki jatkuvasti ja tammikuun lopulla napsin buranaa päivittäin. Myös yläselkäni – tarkemmin ottaen oikea kylki, eli paikka, jossa ”skolioosimutkani” on – alkoi osoittaa kipuilun ja jäykkyyden merkkejä.

Puhuin kivuista tätini Annin kanssa, jolla itsellään on myös skolioosi, jota on hoidettu vuosien ajan korseteilla ja leikkauksilla. Hän kertoi omien oireidensa pysyvän kurissa osteopatian avulla.

Osteopatia on hoitomuoto, joka keskittyy hoitamaan kehoa kokonaisuutena ja pyrkii korjaamaan virheasentoja. Kyse ei siis ole yksittäisten paikkojen niksauttelusta, vaan kiputiloihin etsitään ratkaisua hakemalla oikeaa asentoa varsinkin keskivartalon kautta.

Päätin kokeilla. Ei siinä voinut hirveästi mitään hävitäkään. Hierojalla olin jo käynyt, mutta normaalin hieronnan jälkeen selkäni ei tuntunut mitenkään paremmalta ainakaan jumin osalta. Ideana osteopatiahenkinen hoito tuntui skolioosin kannalta järkeenkäyvältä, onhan skolioosi tietynlainen vartalon virheasento. Pidin itse myös ajatuksesta ajatella vartalo kokonaisuutena, jonka osat vaikuttavat toisiinsa.

Varasin ajan minulle suositellulta tamperelaiselta osteopaatilta. Netin varauskalenterista huomasin aikojen olevan aika tiukassa, joten osteopatialle näyttäisi selvästi olevan kysyntää.

Käyntini alkoi haastattelulla vaivoista, elämäntavoista ja vanhoista vammoista. Kaikesta, mikä voi vaikuttaa tai on vaikuttanut vartaloon. Sen jälkeen sain taivutella selkääni osteopaatin edessä – hyvin samaan malliin mihin olin jo vuosien varrella skolioosilääkärissä tottunut. Kun kävin hoitopöydälle makaamaan, osteopaatti tunnusteli läpi koko kroppani liikkuvuuden pyöritellen niveliä. En kuvailisi hoitoa hieronnaksi, vaikka esimerkiksi niskan ja pään alueella se ajoittain paljon siltä tuntuikin. Neljänkymmenenviiden minuutin jälkeen oloni ei ollut kovin erilainen, ehkä hieman joustavampi.

Osteopatian kaltainen hoito on parhaimmillaan pitkällä aikavälillä säännöllisesti tehtynä, niin kuin käytännössä mikä tahansa kehonhuoltoon liittyvä asia. En odottanut ihmeparantumista tai yhtäkkistä euforista olotilaa, mutta olin toivonut yhdenkin hoitokerran avaavan niskajumiani edes vähän. Päänsärky ei kuitenkaan helpottanut.

Kävin samalla osteopaatilla vielä toisen kerran. Hän oli mukava ja selkeästi asiansa osaava tyyppi, ja tiesinhän, että luultavasti vasta säännöllinen hoito kantaisi hedelmää. Toisenkaan hoitokerran jälkeen ei tapahtunut suuria muutoksia.  Olisin silti jatkanut käyntejä tasaisin väliajoin ellen olisi törmännyt käytännön esteeseen: rahaan. 70 euroa 45 minuutista hoitoa oli hinta, jota en yksinkertaisesti pystyisi kustantamaan kahdesti kuussa opiskelijabudjetilla.

Vaikka osteopatia ei pystynyt suoranaisesti parantamaan vaivaa, jonka takia sinne ensisijaisesti menin, hyödyin käynneistä silti suuresti. Osteopaattini sai minut ymmärtämään, kuinka paljon arjessa voi tehdä joko selkänsä haitaksi tai hyödyksi. Uskon, että näiden asioiden huomiointi on hyväksi ihan jokaiselle, ei pelkästään skolioosista tai niska- tai selkävaivoista kärsiville.

Ensimmäinen neuvo on hyvin yleisluontoinen: pidä selkä joustavana. Käytännön toteutuskin on siltä kannalta helppo, että joustavuuteen on olemassa useita teitä. Tärkeää on se, että nauttii siitä, mitä tekee. Oli se sitten uintia ja venyttelyä tai lenkkeilyä ja joogaa. Hyvä keskivartalon lihasvoima ja varsinkin syvien lihasten hallinta auttavat koko kehon kontrollissa. Olen itse sitä tyyppiä, joka skippaa helposti venyttelyt urheilun jälkeen ja valitsee melkein aina kuntosalilla lihaskuntotunnin kehonhuollon sijaan – huolimatta siitä, että olen niiden tärkeydestä hyvin tietoinen. On ihan hyvä joutua joskus muistuttamaan siitä itselleen ja tekemään tietoisesti tilaa myös venyttelylle.

Toinen vinkki liittyy yksittäisempään, mutta sitäkin tehokkaampaan asiaan, nimittäin puhelimen käyttöön. Kännykän pientä ruutua tulee tuijotettua kaikkialla. Siitä on tullut niin luonnollinen kädenjatke, että sen käyttöä ei enää huomaakaan. Ongelma selän kannalta ei ole niinkään itse puhelin, vaan se asento, jossa sitä käytetään. Näytön ollessa navan korkeudella leuka painuu rintaan ja yläselkään ja hartiaseudulle syntyy jännitystila. Kun sama asento toistuu päivästä ja viikosta toiseen monta tuntia päivässä, ei ole ihme, että yläselkään syntyy kiputiloja.

Olen siitä lähtien koittanut kiinnittää huomiota näihin seikkoihin ja toteuttaa osteopaatin vinkkejä mahdollisimman hyvin. Yritän ehtiä joka aamu tekemään pienen viiden minuutin  selkävenyttelysarjan ja pyrin käymään pilateksessa, joogassa tai muulla vastaavalla tunnilla vähintään kerran viikossa.  Puhelimesta erossa pysyminen on vaikeampaa, mutta olen koittanut sen sijaan kiinnittää huomiota ryhtiin ja leuan asentoon, koittanut välttää sen laskemista rintaan.

Liekö kiittäminen kahden kuukauden takaisia osteopaattikäyntejä, niin sanottua itsehoitoa vai jotain muuta, en tiedä, mutta niskakipuni ovat helpottaneet. Päätä särkee enää hyvin harvoin ja silloinkin luultavimmin jostain muusta syystä. Tietty jäykkyys kaularangassa on edelleen, kun päätä kääntää oikealle, mutta se ei vaivaa enää samalla tavalla. Syitä kipuun tai sen helpottumiseen ei läheskään aina pystytä jäljittämään. Siksi on sitäkin tärkeämpää pyrkiä kokeilemaan monia erilaisia ennaltaehkäisy- tai hoitotapoja: osteopatia voi olla niistä yksi.


- Kaisa 

Monday, November 28, 2016

Positiivisuuden voima

Kaisa
Kuva Aino Virolainen
Suurin haaste korsettihoidon onnistumisen kannalta on nuoren oma motivaatio pitää korsettia. Olen kuullut, että monissa tapauksissa korsetti heitetään helposti nurkkaan parin tunnin pidon jälkeen tai sitä kieltäydytään yksinkertaisesti laittamasta päälle. En ihmettele turhautumista ollenkaan. Tuskin moni ottaisi vapaaehtoisesti kannettavakseen muovisen korsetin 12 tai 23 tunniksi vuorokaudessa.

Tämä on mielestäni korsettihoidon suurin vääryys: nuori joutuu ottamaan harteilleen valtavan määrän – kaiken lisäksi epämiellyttävää – vastuuta. Äiti, isä, lääkäri tai paras kaveri eivät kukaan voi pitää korsettia nuoren puolesta, eivät edes silloin tällöin helpottaakseen taakkaa. Työ lankeaa täysin nuorelle itselleen. Tämä tuntuu helposti epäreilulta. Muistan miettineeni useamman kerran pukiessani korsettia päälleni: ”Miksi minä?”. Vielä ärsyttävämpää on, kun tuloksia ei näy viikon, tuskin edes vuodenkaan jälkeen. Vaikka näkyisikin, hoitoa ei voi lopettaa ennen kasvukauden loppua. Skolioosin hoito on pitkäjänteinen prosessi, joka vaatii joskus ponnisteluja ja tahdonvoimaa.

Hetkenä, jolloin korsetin pito sattui, tylsistytti ja turhautti, oli hankala miettiä palkitsevaa aikaa joskus monen vuoden päässä tulevaisuudessa. Aikaa, kun hoito olisi jo ohi ja selkä olisi korsettivuosien ansiosta suorempi kuin koskaan. Mutta se auttoi. Olen käynyt korsetin kanssa läpi koko tunneskaalan kivusta turhautumiseen. Kaikista lannistavista hetkistä huolimatta en silti usko, että osaan koskaan ilmaista tarpeeksi painokkaasti sitä, kuinka onnellinen olen nyt siitä, että jaksoin pitää tunnollisesti korsettia nuo yhdeksän vuotta.

Jos lasin voi nähdä puoliksi tyhjänä, on se mahdollista nähdä myös puoliksi täynnä. Kun kaikki langat ovat omissa käsissä, hoidon suuntaan ja tehokkuuteen pystyy vaikuttamaan harvinaisen paljon itse. 

Meillä oli lääkärin kanssa sanaton sopimus siitä, että jos kevään kontrollissa selkä oli hyvässä kunnossa, sain pitää kesän vapaata päiväkorsetista kuumien päivien takia. Palkinnon motivoimana pidin keväisin korsettia ekstratarkasti, ja tulokset näkyivät lääkärikäynnillä. En joutunut viettämään yhtäkään kesää päiväkorsetin kanssa. 

Hatunnoston arvoista hommaa

Kun vain päätin, että pidän korsettia tiukasti, tulokset heijastelivat pian päätöstäni. Tarkempi pito ei vaikuttanut arkeeni millään tavalla kielteisesti. Ajatukset olivat kesässä: positiiviset kannusteet auttoivat lisäämään motivaatiota ja siirtämään keskittymisen muualle. Ajattelutavan muutos positiivisempaan auttoi sekä tehostamaan hoitoa että parantamaan henkistä jaksamistani. 

Taakan tai häpeän sijaan korsettihoidon voi nähdä mahdollisuutena: harva nuori ottaa niin nuorella iällä yhtä suurta vastuuta tulevaisuudestaan ja tekee sen eteen pitkäjänteisesti töitä – vaikka työ on kaikkea muuta kuin miellyttävää. Tämä on mielestäni hatunnoston arvoinen suoritus keneltä tahansa.

Korsetista koitui paljon hyviäkin asioita. Sain alakoulussa ihailevaakin huomiota tietokonetuolin erityiskäyttöluvan ja ”siistien kovien vatsalihasten” ansiosta. Jotkut korsetin vaikutuksista olen huomannut vasta myöhemmin. Suhteellisuudentajuni kehittyi ja opin olemaan kiitollinen ja superiloinen pienistäkin asioista (kuten urheiluharjoituksista, jolloin korsetin sai ottaa tunniksi pois ja juokseminen tuntui viisi kertaa helpommalta).

Päällimmäiseksi jäi onnistumisen tunne, syvältä kumpuava onnellisuus ja ylpeys. Olin vuosien ajan pukenut korsettia päälleni satoja, jopa tuhansia kertoja. Joskus melkein huomaamatta, joskus hampaita  kiristellen. Päivänä, jona tajuaa tuon kaiken olleen merkityksellistä, eivät pienet vastoinkäymiset enää tunnu niin kamalilta. Jouduin epämukavuusalueelleni, mutta huomasin pystyväni ylittämään itseni.

Mitä aikaisemmin ymmärtää päivittäisten tekojen painoarvon ja merkittävyyden, sitä helpompaa on kestää ajoittaisia lannistumisen hetkiä. En usko että kukaan, jonka korsettihoito on onnistunut, katuu yhtään niistä kerroista, jona puki korsetin päälleen. 

Kova työ palkitsee sekä suoralla selällä että itsensä voittaja –fiiliksellä hoidon päätyttyä. 

Wednesday, November 16, 2016

Vertaistuesta saa tsemppiä


Olin aina reipas ja itsenäinen tyttö, mutta yhtä asiaa jäin korsettivuosien aikana kaipaamaan ylitse muiden: vertaistukea. En koskaan yhdeksän vuoden aikana (joka on hyvin pitkä aika alle 15-vuotiaan nuoren elämässä) tavannut ketään toista skolioosipotilasta.
Toisaalta tämä ei ehkä yllätä, sillä Terveyskirjaston mukaan hoitoa vaativaa skolioosia esiintyy vain  0,2 prosentilla ikäluokasta. Oman ikäisiä kohtalotovereita  siis tuskin ilmestyy joka nurkan takaa. Se ei silti tarkoita, etteikö heitä olisi - ja etteivätkö myös he kaipaisi juttuseuraa, joka ymmärtää omat kokemukset. Onneksi netin avulla pääsee nykyään lähes kaikkialle ja pitkät välimatkat ovat vain pieni sivuseikka.
Minäkin olisin luultavasti löytänyt keskustelukumppaneita, joiden kanssa jakaa iloja ja murheita, jos olisin osannut etsiä paremmin. Kymmenen vuotta sitten sosiaalista mediaa vielä tuskin oli, joten helppoja keinoja ei oikeastaan ollut. Loppuvuosina taisin suhtautua asiaan pessimistisesti ajatellen, että koska en ole tähänkään asti ketään löytynyt, tuskin löydänkään.
Vertaistuen löytäminen olisi ollut suuri asia, varsinkin keskellä hoidon alun hässäkkää, tietämättömyyttä ja epävarmuutta (ja jopa epätoivoa). Käytännön neuvojen vaihtamisen lisäksi omalle motivaatiolle ja taistelutahdolle olisi tehnyt ihmeitä, jos olisin saanut tietää olevani samassa veneessä jonkun kanssa. On aivan eri asia kuulla lääkäriltä tai lukea netistä skolioosipotilaiden prosenttimäärä kuin tuntea edes yhdet kasvot. Sitä paitsi olisin voinut tutustua  uusiin kivoihin ihmisiin, saada kavereita joko omalta paikkakunnalta tai toiselta puolelta Suomea! Eihän kaikkien keskustelujen tarvitse pyöriä pelkän skolioosin ympärillä. Vertaistuki olisi voinut auttaa minua löytämään lisää kivoja puolia korsettihoidosta.

Loppujen lopuksi hoito sujui hyvin ilman vertaistukeakin. Tarpeen vaatiessa pystyin puhumaan mieltäni painavista asioista äidin tai muiden perheenjäsenten tai kavereiden kanssa - tosin yleinen suhtautuminen korsettiin oli pikemminkin vaitonainen kuin ylitsepursuavan puhelias. Kun täysin sopivaa juttuseuraa ei ollut, olin mieluummin ottamatta koko aihetta puheeksi.

Vertaistuen puutteella oli toinenkin vaikutus: kaikki vastoinkäymiset tulivat eteen uusina, kun emme olleet äidin kanssa koskaan niistä kuulleet aiemmin. Oli kyse sitten korsetin aiheuttamista rei’istä vaatteissa tai korsettisukkien hiertämisestä, kokemusten vaihtaminen jonkun muun kanssa olisi voinut auttaa saamaan mutkia suoremmiksi.


Onneksi asioilla on tapana kehittyä, ja niin myös tässä tapauksessa: Facebookista löytyy vertaistukiryhmä vanhemmille ja olen kuullut joillain nuorilla olevan yhteinen WhatsApp-keskustelu. Myös minuun voi olla yhteydessä, jos kaipaa juttuseuraksi korsettipotilasta tai haluaa kysyä jotain skolioosiin liittyvää – mitä tahansa. Minulla hoitovuodet ovat jo takana, mutta muistot korsetista edelleen yhtä hyvin muistissa. Viestejä minulle ja äidille voi lähettää sähköpostiosoitteeseen murrosianmutka@gmail.com

Thursday, July 21, 2016

Kaisa: Jo kolme vuotta ilman korsettia


Kaisa kesällä 2016 Kanadassa
Tajusin silmät pyöreinä muutama päivä sitten, että korsettihoidon lopusta on kulunut melkein kolme vuotta. On hullua ajatella, että syksyllä 2004 saamastani skolioosidiagnoosista on lähes 12 vuotta ja silloin ikuisuudelta tuntunut  yhdeksän vuoden hoitojakso on sekin jo kaukana takanapäin. En osaa päättää, pitäisikö sanoa ”jo” vai ”vasta” kolme vuotta: tästä hetkestä katsottuna korsettiaika tuntuu kaukaiselta mutta toisaalta taas ei. 

Hoidon päättymisen jälkeen olen ehtinyt viettämään vuoden Ranskassa vaihto-oppilaana ja sen jälkeen käymään jo kaksi vuotta lukiota. Niiden lisäksi harrastukset ja uusi työpaikka ovat pitäneet minut kiireisenä. Väliin on mahtunut paljon eikä skolioosia tule pahemmin mietittyä arjen keskellä. Muistan silti edelleen hyvin tarkasti korsettiajat – aina kun satun niitä muistelemaan. 

Kiireen lisäksi yksi suurimmista syistä siihen, että skolioosi ei vaivaa päätä kovin usein, on se, että hoitoni onnistui. Kolmen vuoden aikana selän käyryysasteet ovat pysyneet kohtalaisen tasaisesti reilussa kymmenessä eikä selkä ole kipuillut missään kohtaa. Vaikka/siitä huolimatta että?  skolioosiajat eivät pyöri mielessä, huomaan suhtautuvani herkästi kaikkeen selkään liittyvään. Ehkä kyseessä on skolioosiaikojen takia alitajuntaisesti vuosien varrella kehittynyt ”suojamekanismi” ( en tiedä) .

Suurin urakka on jo selätetty, mutta selkäni on edelleen sama kuin 12 vuotta sitten eikä pysy kunnossa itsestään: koitan hoitaa sitä mahdollisimman hyvin liikunnalla ja venyttelyllä. Vaikka aika hoidon päätyttyä on suurimmaksi osin ollut vaivatonta, selkä on joskus aamuisin jäykkä ja muutaman kerran ollut pahasti jumissa parin päivän ajan. Mutta kaikki tämä on aika pientä. Kaiken lisäksi en ole edes varma, johtuuko ajoittainen jäykkyys skolioosista vai jostain muusta.

Vaihto-oppilasvuoden aikana soitin muutaman kerran kotiin ja suunnittelin ottavani korsetin takaisin käyttöön, koska selkä tuntui mielestäni kiertyneen lisää. Lääkäritarkastuksen jälkeen kävi kuitenkin ilmi, että kyseessä oli ollut vain hoidon lopun aiheuttama ”eroahdistus” korsetista – jota en olisi koskaan uskonut potevani. Kymmenen vuoden ajan olin odottanut nimenomaan pääseväni korsetista eroon. 

Yksi korsettiajan valopilkuista oli kesän ja lämpimien säiden tulo, jolloin sain koulun lisäksi pitää vapaata myös päiväkorsetista – mutta siihen piti saada erikseen lupa joka vuosi. Tämä teki loppukevään lääkärikäynneistä niitä kaikista jännittävimpiä, mutta myös parhaita. Myöntävän vastauksen saamisen jälkeen minulla oli tapana rynnätä lähimpään vessaan ja vaihtaa korsetin tilalle lempipaitani, jota en muuten korsetin kanssa pystynyt käyttämään. 


Samanlaiset selästä avonaiset paidat nostavat minulle edelleen hymyn huulille, kun ajattelen noita kertoja. 

Saturday, January 30, 2016

Tuoreimmassa Pellervo-lehdessä on juttu Kaisasta ja skolioosista



Tuoreimmassa Pellervo-lehdessä on juttu Kaisasta ja skolioosista. Sähköisesti sen pääsevät lukemaan vain lehden tilanneet. Eli kipin kapin kirjastoon tai kirjakauppaan, jos juttu kiinnostaa.

Wednesday, December 16, 2015

Vielä ehtii pukinkonttiin


Viime hetken joululahjavinkki: Murrosiän mutka ehtii vielä jouluksi pukinkonttiin. 


Erityisesti nuoret ovat kokeneet kirjan tärkeäksi itselleen. Tuorein tilaajakommentti:  Hän (11-vuotias tytär) sanoi lukevansa sitä sellaisina hetkinä, kun korsettia ei huvittaisi pitää. Hän oli tykännyt kirjasta kovasti ja sanoi saavansa siitä voimia. Hienoa, että tällainen kirja on tehty.