Positiivisuuden voima

Kaisa
Kuva Aino Virolainen

Suurin haaste korsettihoidon onnistumisen kannalta on nuoren oma motivaatio pitää korsettia. Olen kuullut, että monissa tapauksissa korsetti heitetään helposti nurkkaan parin tunnin pidon jälkeen tai sitä kieltäydytään yksinkertaisesti laittamasta päälle. En ihmettele turhautumista ollenkaan. Tuskin moni ottaisi vapaaehtoisesti kannettavakseen muovisen korsetin 12 tai 23 tunniksi vuorokaudessa.

Tämä on mielestäni korsettihoidon suurin vääryys: nuori joutuu ottamaan harteilleen valtavan määrän – kaiken lisäksi epämiellyttävää – vastuuta. Äiti, isä, lääkäri tai paras kaveri eivät kukaan voi pitää korsettia nuoren puolesta, eivät edes silloin tällöin helpottaakseen taakkaa. Työ lankeaa täysin nuorelle itselleen. Tämä tuntuu helposti epäreilulta. Muistan miettineeni useamman kerran pukiessani korsettia päälleni: ”Miksi minä?”. Vielä ärsyttävämpää on, kun tuloksia ei näy viikon, tuskin edes vuodenkaan jälkeen. Vaikka näkyisikin, hoitoa ei voi lopettaa ennen kasvukauden loppua. Skolioosin hoito on pitkäjänteinen prosessi, joka vaatii joskus ponnisteluja ja tahdonvoimaa.

Hetkenä, jolloin korsetin pito sattui, tylsistytti ja turhautti, oli hankala miettiä palkitsevaa aikaa joskus monen vuoden päässä tulevaisuudessa. Aikaa, kun hoito olisi jo ohi ja selkä olisi korsettivuosien ansiosta suorempi kuin koskaan. Mutta se auttoi. Olen käynyt korsetin kanssa läpi koko tunneskaalan kivusta turhautumiseen. Kaikista lannistavista hetkistä huolimatta en silti usko, että osaan koskaan ilmaista tarpeeksi painokkaasti sitä, kuinka onnellinen olen nyt siitä, että jaksoin pitää tunnollisesti korsettia nuo yhdeksän vuotta.

Jos lasin voi nähdä puoliksi tyhjänä, on se mahdollista nähdä myös puoliksi täynnä. Kun kaikki langat ovat omissa käsissä, hoidon suuntaan ja tehokkuuteen pystyy vaikuttamaan harvinaisen paljon itse. 

Meillä oli lääkärin kanssa sanaton sopimus siitä, että jos kevään kontrollissa selkä oli hyvässä kunnossa, sain pitää kesän vapaata päiväkorsetista kuumien päivien takia. Palkinnon motivoimana pidin keväisin korsettia ekstratarkasti, ja tulokset näkyivät lääkärikäynnillä. En joutunut viettämään yhtäkään kesää päiväkorsetin kanssa. 

Hatunnoston arvoista hommaa

Kun vain päätin, että pidän korsettia tiukasti, tulokset heijastelivat pian päätöstäni. Tarkempi pito ei vaikuttanut arkeeni millään tavalla kielteisesti. Ajatukset olivat kesässä: positiiviset kannusteet auttoivat lisäämään motivaatiota ja siirtämään keskittymisen muualle. Ajattelutavan muutos positiivisempaan auttoi sekä tehostamaan hoitoa että parantamaan henkistä jaksamistani. 

Taakan tai häpeän sijaan korsettihoidon voi nähdä mahdollisuutena: harva nuori ottaa niin nuorella iällä yhtä suurta vastuuta tulevaisuudestaan ja tekee sen eteen pitkäjänteisesti töitä – vaikka työ on kaikkea muuta kuin miellyttävää. Tämä on mielestäni hatunnoston arvoinen suoritus keneltä tahansa.

Korsetista koitui paljon hyviäkin asioita. Sain alakoulussa ihailevaakin huomiota tietokonetuolin erityiskäyttöluvan ja ”siistien kovien vatsalihasten” ansiosta. Jotkut korsetin vaikutuksista olen huomannut vasta myöhemmin. Suhteellisuudentajuni kehittyi ja opin olemaan kiitollinen ja superiloinen pienistäkin asioista (kuten urheiluharjoituksista, jolloin korsetin sai ottaa tunniksi pois ja juokseminen tuntui viisi kertaa helpommalta).

Päällimmäiseksi jäi onnistumisen tunne, syvältä kumpuava onnellisuus ja ylpeys. Olin vuosien ajan pukenut korsettia päälleni satoja, jopa tuhansia kertoja. Joskus melkein huomaamatta, joskus hampaita  kiristellen. Päivänä, jona tajuaa tuon kaiken olleen merkityksellistä, eivät pienet vastoinkäymiset enää tunnu niin kamalilta. Jouduin epämukavuusalueelleni, mutta huomasin pystyväni ylittämään itseni.

Mitä aikaisemmin ymmärtää päivittäisten tekojen painoarvon ja merkittävyyden, sitä helpompaa on kestää ajoittaisia lannistumisen hetkiä. En usko että kukaan, jonka korsettihoito on onnistunut, katuu yhtään niistä kerroista, jona puki korsetin päälleen. 

Kova työ palkitsee sekä suoralla selällä että itsensä voittaja –fiiliksellä hoidon päätyttyä. 

Vertaistuesta saa tsemppiä

Olin aina reipas ja itsenäinen tyttö, mutta yhtä asiaa jäin korsettivuosien aikana kaipaamaan ylitse muiden: vertaistukea. En koskaan yhdeksän vuoden aikana (joka on hyvin pitkä aika alle 15-vuotiaan nuoren elämässä) tavannut ketään toista skolioosipotilasta.

Toisaalta tämä ei ehkä yllätä, sillä Terveyskirjaston mukaan hoitoa vaativaa skolioosia esiintyy vain  0,2 prosentilla ikäluokasta. Oman ikäisiä kohtalotovereita  siis tuskin ilmestyy joka nurkan takaa. Se ei silti tarkoita, etteikö heitä olisi - ja etteivätkö myös he kaipaisi juttuseuraa, joka ymmärtää omat kokemukset. Onneksi netin avulla pääsee nykyään lähes kaikkialle ja pitkät välimatkat ovat vain pieni sivuseikka.

Minäkin olisin luultavasti löytänyt keskustelukumppaneita, joiden kanssa jakaa iloja ja murheita, jos olisin osannut etsiä paremmin. Kymmenen vuotta sitten sosiaalista mediaa vielä tuskin oli, joten helppoja keinoja ei oikeastaan ollut. Loppuvuosina taisin suhtautua asiaan pessimistisesti ajatellen, että koska en ole tähänkään asti ketään löytynyt, tuskin löydänkään.

Vertaistuen löytäminen olisi ollut suuri asia, varsinkin keskellä hoidon alun hässäkkää, tietämättömyyttä ja epävarmuutta (ja jopa epätoivoa). Käytännön neuvojen vaihtamisen lisäksi omalle motivaatiolle ja taistelutahdolle olisi tehnyt ihmeitä, jos olisin saanut tietää olevani samassa veneessä jonkun kanssa. On aivan eri asia kuulla lääkäriltä tai lukea netistä skolioosipotilaiden prosenttimäärä kuin tuntea edes yhdet kasvot. Sitä paitsi olisin voinut tutustua  uusiin kivoihin ihmisiin, saada kavereita joko omalta paikkakunnalta tai toiselta puolelta Suomea! Eihän kaikkien keskustelujen tarvitse pyöriä pelkän skolioosin ympärillä. Vertaistuki olisi voinut auttaa minua löytämään lisää kivoja puolia korsettihoidosta.

Loppujen lopuksi hoito sujui hyvin ilman vertaistukeakin. Tarpeen vaatiessa pystyin puhumaan mieltäni painavista asioista äidin tai muiden perheenjäsenten tai kavereiden kanssa - tosin yleinen suhtautuminen korsettiin oli pikemminkin vaitonainen kuin ylitsepursuavan puhelias. Kun täysin sopivaa juttuseuraa ei ollut, olin mieluummin ottamatta koko aihetta puheeksi.

Vertaistuen puutteella oli toinenkin vaikutus: kaikki vastoinkäymiset tulivat eteen uusina, kun emme olleet äidin kanssa koskaan niistä kuulleet aiemmin. Oli kyse sitten korsetin aiheuttamista rei’istä vaatteissa tai korsettisukkien hiertämisestä, kokemusten vaihtaminen jonkun muun kanssa olisi voinut auttaa saamaan mutkia suoremmiksi.

Onneksi asioilla on tapana kehittyä, ja niin myös tässä tapauksessa: Facebookista löytyy vertaistukiryhmä vanhemmille ja olen kuullut joillain nuorilla olevan yhteinen WhatsApp-keskustelu. Myös minuun voi olla yhteydessä, jos kaipaa juttuseuraksi korsettipotilasta tai haluaa kysyä jotain skolioosiin liittyvää – mitä tahansa. Minulla hoitovuodet ovat jo takana, mutta muistot korsetista edelleen yhtä hyvin muistissa. Viestejä minulle ja äidille voi lähettää sähköpostiosoitteeseen murrosianmutka@gmail.com